Hallitusohjelman herättämiä ajatuksia

Hallitusohjelman Osaaminen ja koulutus luvussa asetetaan kymmenen vuoden tavoitteeksi, että Suomi on maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta ja Suomi on koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa.

En tiedä, miksi tämä kuulostaa minusta yltiöpositiivisuudelta ja sellaiselta totuudelta, joka on ehkä totta jostain näkökulmasta, mutta ei ole koko totuus. Toinen puoli totuutta voi olla se, että osaamisen taso ja oppimisen halu vaihtelee ja ääripäiden erot voivat olla suuret. Miten jatkuva koulutuksesta säästäminen voi kehittää koululaitoksia ja pedagogiikkaa ja miten vähenevillä resursseilla turvataan riittävät oppimisedellytykset myös niille, jotka tarvitsisivat tukea ja ohjausta motivaation ja taitojen kehittämisessä? Onko sittenkin edessä kahtiajakautunut yhteiskunta, jossa yksilöiden väliset erot ovat suuret? On niitä, jotka pääsevät huipulle ja niitä, jotka syrjäytyvät entistä enemmän.

Hallituskauden tavoitteena on kyllä vähentää koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevien nuorten määrää ja koulutuksen keskeyttämisten määrää. Tämä on erittäin hyvä tavoite, ja tähän vedoten voisi olla toivoa, että myös rahoitusta tällaista kehitystä tukevaan toimintaan olisi saatavissa. Toivotaan niin. Itse näen, että nimenomaan erityisopetus ja erityisen tuen varmistaminen on yksi keino, jolla tähän voidaan päästä. Kuitenkin koulutusmäärärahoista säästetään ja niitä leikataan voimakkaasti eivätkä leikkaukset voi olla kohdistumatta myös erityisen tuen toimiin.

Toisen asteen koulutuksen reformista kertovassa luvussa ei ole mitään mainintaa tuen tarpeesta ja tarvittavan tuen tarjoamisen turvaamisesta. Reformissa korostetaan nopeutta ja tehokkuutta, joustavuutta ja nopeaa valmistumista. Miten tässä otetaan huomioon se, että juuri toisella asteella pitäisi kuitenkin vähentää keskeyttämisiä ja estää se, että nuoret eivät jää koulutuksen ulkopuolelle. Miten tuetaan niitä nuoria, joiden oppiminen ei ole aina tehokasta ja nopeaa? Jos toiminnan tehostaminen ja päällekkäisyyksien poistaminen tarkoittaa esimerkiksi lähiopetuksen ja opiskelijoiden ohjaamisen vähenemistä, miten taataan, että koulutus on edelleen laadukasta.

Tekstissä mainitaan erikseen, että toisen asteen  jatko-opintokelpoisuus tulee säilyttää. Itse yto-aineen opettajana olen nähnyt, että jatko-opintokelpoisuuden saavuttaminen on entistä haastavampaa, kun yto-aineiden tuntimäärät ovat pienentyneet. Tavoitteet pysyvät samoina, mutta opetuskokonaisuudet pirstaloituvat ja tuntimäärät pienenevät kuin pyy maailman lopun edellä. On hyvin vaikeaa saavuttaa sellaista taitotasoa, että sillä todella pärjää ammattikorkeakoulussa tai korkeakoulussa. Jos opiskelija on itse aktiivinen ja taitava, tämä onnistuu, mutta jos opiskelijalla on haasteita tai heikko peruskoulupohja jatko-opintokelpoisuus on teoreettisesti olemassa mutta käytännössä ei.

Olen nähnyt tämän asian myös ammattikorkeakoulun näkökulmasta. Sinne pääsee nykyään enemmän ja enemmän sellaisia opiskelijoita, joilla on isoja puutteita kirjallisen ja suullisen viestinnän perustaidoissa sekä äidinkielessä että vieraissa kielissä. Ammattikorkeakouluille tämä asettaa aivan uudenlaisia haasteita, sillä siellä oletetaan, että opiskelijoilla on tietyt taidot ja että he pystyvät itsenäiseen opiskeluun. Ensimmäiset kirjalliset työt eivät sitten täytäkään asetettuja vaatimuksia ja ne joudutaan hylkäämään ja palauttamaan täydennettäviksi.Tähän ei olisi kuitenkaan aikaa, sillä opinnot etenevät nopeasti.